| Olin viime viikon perjantaina menossa Myllypuron kirjastoon Itä-Helsingissä, kun näin itseäni iäkkäämmän naisen, joka selvästi piti kuumassa helteessä hikeä otsaltaan pyyhkien lepotaukoa kahden painavan kassinsa kanssa. Menin kysymään häneltä, tarvitseeko hän kantoapua. Ilahtuneena hän tuumasi, että toki jos minulla vain aikaa siihen on.
Vaikka olikin hieman kiireinen, ajattelin että aina nyt aikaa löytyy lähimmäisen auttamiseen. Niin sitten kävelimme yhdessä kohti hänen kotikerrostaloaan, joka osoittautui samaksi taloksi, jonka kahta muutakin asukasta olin aiemmin tämän kesän kuluessa tavalla tai toisella auttanut. Kävelymatkamme alussa nainen kertoi käyneensä juuri ruoka-avun hakureissulla sekä Hurstin leipäjonossa Kalliossa että Myllypuron Liikuntamyllyn päädyn jakopisteessä. Kerroin hänelle itsekin käyneeni kerran leipäjonossa heinäkuun puolivälissä ja totesin, että onneksi hän oli saanut nyt mukaansa myös jonkin verran salaattia ja vihanneksia toisin kuin itse omalla käynnilläni kuukausi takaperin. Keskustelukumppanini avautui muutenkin omasta elämästään ja paljastui, ettei hänen eläkkeestään juuri rahaa jää ruokaan ja silti hän aina tarvittaessa auttaa muita, jos vain suinkin kykenee. Yrittipä hän tarjota minullekin maissipakkausta tai sipuleita omista apuelintarvikkeistaan, mutta kieltäydyin kohteliaasti. Nainen kertoi myös yhdestä ystävästään, jonka kaikki rahat menevät omalle huumeita käyttävälle tyttärelleen. Tälle ystävättärelle hän oli juuri käynyt viemässä puolet omista wc-paperiostoksistaan apuna. Totesin tähän vain: ”Voi että!”. Samanlaisilla pienillä lausahduksilla ilmaisin hämmästelyä, empatiaa tai ymmärrystä muissakin kohdissa hänen kertoessaan omaa tarinaansa. Kun nainen kuuli minun olevani ammattipianisti, hän paljasti, että tämä tyttärelleen kaikki rahat antava ystävätär oli juuri saanut lahjoituksena käytetyn pianon eräältä katoliselta seurakunnalta. Pianoa olisi ollut kiva soittaa, mutta ystävällä ei ollut varaa sitä virittää. Hän voisi kuitenkin kerätä seurakunnassa kolehdin ystäväänsä varten, mikäli tuntisin jonkin hyvän virittäjän. Hetken asiaa pohdittuani soitin naisen läsnäollessa ystävälleni ja kollegalleni The Great Helsinki Swing Big Bandista, trumpetisti Sami Pöyhöselle, joka nykyään opiskelee myös pianonvirittäjäksi. Kuultuaan tarinan Samilla löytyi ymmärrystä ja hyväsydämisyyttä asiaa kohtaan niin paljon, että lupautui menemään sopivana päivänä virittämään melko lähellä asuvan juuri kohtaamani naisen ystävättären pianon aivan ilmaiseksi. Saadessaan yllättäen niin paljon apua lyhyessä ajassa uusi tuttavuuteni oli ensin suorastaan typertyneen kiitollinen, mutta havahtui sitten näkemään tapahtuneen luonnollisena, koska kuten hän asian itse ilmaisi: ”Näin Pyhä Henki maailmassa toimii”. Olimme keskustelleet lyhyen kävelymme aikana myös hengellisistä asioista, ja huomanneet, että puhumme samoista asioista vain eri termeillä: hän käytti tietyistä ilmiöistä oman kristillisen maailmankuvansa mukaisia termejä, minä taas tietynlaisia esoteeris-henkisiä ilmauksia. Ymmärsimme kuitenkin toisiamme hyvin. Vaihdettuamme yhteystietomme mahdollista yhteydenpitoa varten halasimme toisiamme hänen kotirappunsa edustalla ja minä jatkoin matkaa kirjastoon, minne olin alunperin ollut menossa. Maailmassa voi jäädä monia merkittäviä asioita – kutsukaamme niitä vaikka nimellä ”arjen ihmeitä” – tapahtumatta, jos emme huomaa, muista tai välitä katsoa ympärillemme kulkiessamme paikasta toiseen. Olemme ehkä kiireisiä tai keskittyneitä omiin ajatuksiimme, jotka usein ovat huolia ja murheita – koskien enimmäkseen mennyttä tai tulevaisuutta. Olimmepa missä vaan, jokainen hetki tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden ihmeisiin, jotka lopulta voivat olla hyvin tavallisia ja arkisia. Muuttukoon elämä maapallolla päivä päivältä yhä enemmän ja enemmän senkaltaiseksi, että toisten auttaminen tavoilla, mikä vielä nykypäivänä selvästi ylittää normaalin toiminnan, ja aiheuttaa ihmettelyä avunsaajassa, muuttuu aivan arkiseksi ja luonnolliseksi tavaksi olla ja elää toinen toistemme kanssa. |
