Kävin viime viikon tiistaina hakemassa ruokaa leipäjonosta ensimmäistä kertaa elämässäni. Elintarvikeapua jaetaan kotini lähellä, Itä-Helsingin Myllypurossa sijaitsevan Liikuntamyllyn päädyn varastohallissa arkisin klo 8:n ja 11:n välillä.
Saavuin sadesäässä sadetakki ja kumisaappaat päällä noin 20 minuuttia ennen jaon alkamista siinä vaiheessa noin 70-100 metriä pitkään jonoon. Sinä aikana, kun olen Myllypurossa vajaat yhdeksän vuotta asunut, olen joskus nähnyt jonon ulottuvan jopa Kehä I:n ali Kurkimäen puolelle, jolloin se on ollut lähes kilometrin mittainen.
Kun kello kävi kahdeksan, jono alkoi liikkumaan tasaiseen tahtiin, ja suhteellisen nopeasti olin jakopisteessä hallin sisällä.
Leipää oli tarjolla runsaasti ja sitä sai ottaa mukaansa niin paljon kuin halusi. Muun avun jakaminen on aina säännösteltyä, ja päivän anti riippuu siitä, mitä erilaiset ruoka-avun toimittajat ovat kulloinkin paikalle tuoneet.
Viime viikon tiistaiaamun apupakettiin kuului 10 luomukananmunan rasia, neljä lenkkimakkaraa, pari leivosta sekä kaksi valkosipulilla ja rosmariinilla maustettua ruokakermaa. Ei muuta.
Pois kävellessäni huomasin kaksi naishenkilöä, joiden ajattelin kuuluvan avun jakotimiin. Menin juttelemaan heille. Toinen paljastui kaupungin sosiaalityöntekijäksi ja toinen oli itse Sinikka Backman, joka vastaa Herttoniemen seurakunnan järjestämästä ruoka-avun jakamisesta Myllypuron elintarvikeapu ry:n kautta.
Kysyin heiltä, onko jaossa koskaan hedelmiä tai vihanneksia, joita itse mielelläni paljon syön. Niiden saatavuus kuulemma vaihtelee sen mukaan, miten eri elintarvikkeiden toimittajat niitä sattuvat paikalle tuomaan, ja parhaiten niitä on saatavilla yleensä 10 ja 11:n välillä.
Esittelin itseni keskustelukumppaneilleni. Kerroin, että olen kesäkuun alussa kolmen kuukauden mittaiselta ja molempien ranteiden nivelkalvontulehduksesta johtuneelta sairaslomalta työelämään palanut pianisti, ja että tämän hetkinen työ- ja rahatilanne on niin heikko, että jouduin tulemaan ensimmäistä kertaa leipäjonon asiakkaaksi.
Kuvailin, kuinka omaa elämääni parin viime vuoden aikana varjostaneet ja toinen toistaan seuranneet mitä moninaisimmat kriisit, katastrofit ja terveyshaasteet olivat vieneet aikaa ja voimia niin, etten ollut ehtinyt tai jaksanut riittävästi panostaa markkinointiin ja keikkojen saamiseen.
Kerroin keskustelukumppaneilleni myös, että esiinnyin itse toissa vuonna Heikki Hurstin järjestämässä perinteisessä joulujuhlassa vähävaraisille. Kiittelin Sinikkaa tärkeästä työstä, jota hän on jo monta vuotta Myllypurossa jatkanut.
Keskustelussa kävi ilmi, että pääkaupunkiseudulla on vallalla trendi ja suunnitelmia, jossa pyritään pääsemään näkyvistä leipäjonoista kokonaan eroon. Vähävaraiset jonottajat halutaan saada sisätiloihin yhteisöruokailujen pariin, joiden yhteydessä elintarvikeapua olisi myös mahdollisesti jaossa.
Minulle tuli keskustelussa vahvasti olo että, periaatteessa ongelma halutaan saada pois silmistä, jotta kaikille näkyvillä olevat leipäjonot eivät olisi jatkuvasti muistuttamassa siitä, että suurella määrällä ihmisiä ei ole maassamme varaa ostaa itselleen riittävästi ruokaa kaupasta. Niin kuin asia sillä ratkeaisi. Asiaan on toki varmasti monta näkökulmaa.
Ensimmäinen käyntini leipäjonossa herätti paljon ajatuksia ja tunteita.
Tiedän, että itse tulen selviämään, ja leipäjonon asiakkuus jäänee kohtuullisen lyhytkestoiseksi välivaiheeksi elämässäni.
Nyt kun käteni ovat taas terveet ja henkisesti koen itseni entistäkin vahvemmaksi kohtaamieni vaikeuksien jälkeen, kykenen taitojeni ja ymmärrykseni avulla varmasti luomaan olosuhteet, jossa voin ansaita riittävästi tuloja, ja selvitä niiden avulla asumiskustannuksista, muista yrittäjän arkeen kuuluvista laskuista sekä viikottaisista ruokamenoista.
Lisäksi olen tästä keväästä lähtien opetellut poimimaan ravintorikkaita villiyrttejä ja –vihanneksia suoraan luonnosta, mikä ei maksa yhtään mitään.
Surullista sen sijaan on, että monille ihmisille ruoka-avun saaminen päivästä, viikosta, kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen on elinehto. He joutuvat säännöllisesti ainakin osittain tyytymään siihen, mitä saavat ilmaiseksi. Mikäli apua on usein tarjolla leipää lukuunottamatta niin vähän kuin viime viikon tiistaina jaon alkuhetkinä, on selvää, että osa köyhistä joutuu menemään jonoon päivittäin. Moni saattaa pohtia, ostaako itselleen lääkkeitä vai ruokaa.
Kolmasosa maailmassa tuotetusta ruoasta päätyy hävikkinä kaatopaikalle. Siis kolmasosa!
Kirjailija Neale Donald Walschin mukaan eaimerkiksi Pariisin, New Yorkin tai Tokion ravintoloiden asiakkaiden ruokalautasilta yhden illan aikana tähteinä roskiin päätyvällä ruokamäärällä ruokittaisiin maailman köymillillä alueilla kokonainen kylällinen ihmisiä viikon ajan.
Maailman nälkäongelma ei ole niukkuusongelma. Ongelma on poliittinen. Resursseja ei jaeta tasaisesti maailmassa. Erityisesti ongelma on tietoisuuden ja tahdon tasolla. Globaalisti asiasta ei yksinkertaisesti välitetä tarpeeksi.
Hyviäkin kehityssuuntia on onneksi olemassa.
Hävikkiruokaravintoloita perustetaan eri puolille maailmaa. Ranskassa kauppoja kiellettiin laittamasta syömäkelpoisia tuotteita roskiin kolme vuotta sitten. Eilen uutisoitiin, että metallimusiikin suuryhtye Metallican lahjoitus ja sen innoittamat muut lahjoitukset ovat turvanneet Suomessa Veikko ja Lahja Hurstin Laupeudentyö ry:n eli Hurstinavun toiminnan ainakin tämän vuoden loppuun asti.
On olemassa käsite ”Ubuntu”, joka lienee peräisin afrikkalaisesta filosofiasta. Sen mukaan ”minä olen, koska me olemme”. Lauseeseen voi epäilemättä liittää minkä tahansa vaikkapa tunne- tai olotilaa kuvaavan sanan loppuun.
”Minä olen onnellinen, koska me olemme onnellisia.” Tai: ”Minä olen surullinen, koska me olemme surullisia.” . Kokeile itse sanoja ”kylläinen” tai nälkäinen”.
Siinä vaiheessa, kun ihmislajin jäsenille tällä planeetalla on täysin luonnollista ja itsestäänselvää ajatella, että olen onnellinen kun me kaikki – jokainen ihminen maapallolla – olemme onnellisia, ja että olen kylläinen, kun jokainen nälkää näkevä lapsi tai ruoka-apua tarvitseva köyhä on kylläinen, ei maailmassa tarvita leipäjonoja eikä enää joka neljäs sekunti yksi ihminen kuole nälkään tai nälkään liittyviin sairauksiin.
Nälkäongelmaa voidaan mielestäni pitää yhtenä kollektiivisen tietoisuuden kehityksen mittarina ihmislajin keskuudessa. Se ei ole vielä kovin korkea.
Jokainen voimme onneksi vaikuttaa kollektiivisen tietoisuuden nousuun omilla ajatuksillamme, sanoillamme, tunteillamme ja teoillamme.
Tultuani kotiin leipäjonosta asetuin pianon ääreen ja ryhdyin soittamaan vapaasti improvisoiden, mikä nykyään usein tapahtuu tietyllä tavalla täysin automaattisesti, jolloin vain seuraan ikään kuin sivustakatsojana minne sormeni koskettimilla kulkevat ja kuuntelen näin syntyvää musiikkia.
Yhdessä vaiheessa tällaista ”ohjattua soittoa” musiikki muuttui energialtaan voimalliseksi ja sävyltään tunteita herättäväksi. Käsien jatkaessa musiikin luomista kyyneleet alkoivat vuolaina virtaamaan pitkin poskiani ja mielessäni oli kuvia köyhistä, nälkää näkevistä, sotien runtelemista ja sairauksien koettelemista ihmisistä Suomessa ja muualla; nykyään ja historian eri aikakausina.
Soiton loputtua mieleeni jäi kytemään erilaisia ideoita, toiveita ja suunnitelmia, kuinka voin omalta osaltani jatkossa vähentää maailmassa olevaa kärsimystä – musiikin avulla ja mahdollisesti muillakin keinoin.